OTE KIRJASTA "HERÄTÄ SISÄINEN ÄÄNESI"
Tässä kolmannen luvun katkelmassa Sonia Choquette kertoo oman kokemuksensa siitä, kuinka hän kohtasi enkelin.
Lähtiessäni Chicagosta oli synkimmän keskitalven aika. Havaiji kuulosti juuri siltä mitä tarvitsin - rauhalliselta, rentouttavalta, lämpimältä ja rauhoittavalta rannalta. Nukuin koko menomatkan lentokoneessa. Hieman ennen laskeutumista vieressäni istuva matkustaja tiedusteli vointiani tai varmisti etten ollut huumeiden vaikutuksen alaisena, sillä en ollut liikahtanutkaan yhdeksään tuntiin. Kerroin olevani aivan kunnossa ja myös sen, että minulla oli kaksi pientä tytärtä ja että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin olin häiriöttä saanut nukkua yli kahteen vuoteen.
Paikan päälle tultuani kirjoittauduin kauniiseen merenrantahotelliin enkä liikkunut huoneestani mihinkään kahteen päivään. Nukuin tai paremminkin sanoen vain lepäsin hiljaisessa pimeydessä. En pystynyt tekemään mitään muuta. Kolmantena päivänä ryhdistäydyin ja päätin mennä istumaan ulos veden ääreen.
Kaikki tuntui lumotulta - olin kuin paratiisissa. En edes ajatellut Patrickia enkä tyttäriäni katsellessani aaltojen liikkeitä. En ajatellut edes itseäni, vain edessäni olevaa vettä. Istuin tuona kolmantena päivänä ainakin kuusi tuntia veden äärellä tuijottaen kaukaisuuteen ja aaltoihin. Oli mahtava tunne olla aivan yksin. Hitaasti aloin tuntea kuinka energia ja valo alkoivat jälleen täyttää kehoni. Ymmärsin, että se oli ollut pimeässä ja surullisessa tilassa. Aurinko, hiekka, valtameri, trooppiset kukat ja koko luonto alkoivat yhteistyössä elvyttää henkeäni.
Neljäntenä päivänä aloin ajatella elämääni. Minulla oli kaksi ihanaa tytärtä, rakastava aviomies, turvallinen koti sekä työ, josta nautin - ja kuitenkin vaikka kaikki palaset olivat oikeita, palapeli ei ollut ehjä. Olimme jatkuvasti surullisia, vihaisia ja väsyneitä. Elämämme meni eteenpäin hurjaa vauhtia. Venytimme kykymme äärimmilleen pyrkiessämme vastaamaan meille esitettyihin vaatimuksiin: niitä esittivät asiakkaamme, taloutemme ja vanhempana toimiminen. Niinpä meillä ei ollut aikaa toisillemme puhumattakaan itsestämme.
Patrick pitää urheilusta; hän rakastaa hiihtämistä, pyöräilyä ja kanoottiretkiä. Viimeisen kahden vuoden ajan hän ei kuitenkaan ollut tehnyt mitään muuta kuin kunnostanut taloamme päivin ja öin. Minulla, joka pidin valtavasti lukemisesta, tanssimisesta ja maalaamisesta, ei ollut energiaa katsoa edes yhtä TV-ohjelmaa alusta loppuun. Olimme kadottaneet meille iloa tuovat harrastukset - keinomme olla luovia ja ilmaista sisintämme. Pyrimme vain säilymään hengissä päivästä toiseen. Elämässämme ei ollut iloa eikä hauskuutta - vain työtä, työtä ja työtä.
Kuinka tähän oli sitten tultu? Ulkopuolisten silmissä me näytimme menestyksen perikuvilta. Onnellisesti naimisissa oleva pariskunta, jolla oli kauniit lapset ja menestyvä liiketoimi. Olin jopa saavuttanut jonkin verran tunnettavuutta, esiintynyt radiossa ja televisiossa ja minua oli myös haastateltu muutamaan paikalliseen sanomalehteen. Vaikutimme onnellisilta, mutta todellisuudessa tilamme oli surkea. Patrick ja minä tuskin näimme toisiamme viikon aikana. Teimme pitkiä ja raskaita päiviä: minä otin kotona vastaan asiakkaitani ja huolehdin kahdesta pienestä lapsestani ja mieheni yritti taiteilla kahden työn välillä kunnostaen lisäksi "vapaa-aikanaan" kotiamme. Kaaduimme sänkyyn viimeistään kahdeksan maissa illalla, koska tiesimme, että joutuisimme olemaan hereillä koko yön Sabrinan seurana.
Pieni Sabrina-tyttäremme itki ja kirkui öisin. Tiesin, että tämä lapsi oli hyvin herkkä ylempien tasojen ohjaukselle ja omille vaistoilleen. Uskoin myös, että hän kirkui koska ei pystynyt puhumaan ja jos olisi voinut tehdä sen, hän olisi varmasti kertonut minulle, että ei saanut unta, koska kotimme oli niin täynnä jännitteitä ja surullisia värähtelyjä eikä hän yksinkertaisesti kestänyt sitä. Se esti häntä rentoutumasta. Patrick ja minä olimme aiheuttaneet sen, että hän ei voinut nukkua. Meidän energiamme tuntui hänestä rikkimenneeltä lasilta, joka esti hänen yliherkkää hermojärjestelmäänsä vaipumasta syvään unen tilaan.
Istuessani Havaijin saaren rantahietikolla kaukana irti arkipäivän huolistani tiesin, että se piti paikkansa. Sabrina oli perheessämme se, joka kirkumalla öisin antoi äänen meidän kaikkien epätoivolle. Hän kertoi, että kotimme energia ja siellä tapahtuvat värähtelyt olivat täysin poissa tasapainosta. Hänen pienenpienessä kehossaan oli voimakas sielu, joka yritti kertoa meille, että jotakin oli vialla, että siihen tuli kiinnittää huomiota ja että meidän tulisi pysähtyä. Valitettavasti hän sai huomiomme puoleensa ainoastaan öisin eli silloin, kun kaikki muut olivat hiljaa.
Istuessani rannalla ymmärsin sieluni äänen sanovan, että Sabrina ei ollut pahansisuinen ja kiukutteleva lapsi. Hän yritti herättää meidät ja varoittaa meitä. Hän halusi pelastaa meidät itseltämme, alati meitä kohti vyöryvältä ongelmien virralta, huonoilta päätöksiltä ja kiihkeältä elämänrytmiltä. Hän yritti auttaa meitä. Tiesin, että siitä syystä hän itse ei pystynyt rentoutumaan. Ja kuinka olisi voinutkaan noissa olosuhteissa?
Seuraavana päivänä lähdin kävelylle. Meren ranta alkoi tuntua ikävystyttävältä, joten halusin tutustua hieman muuhunkin ympäristöön. Olin edelleen lopen väsynyt luihin ja ytimiin saakka, joten päätin kävellä pitkin rantaa ja palata bussilla takaisin hotelliin.
Lähdin liikkeelle suunnilleen puoli yhdentoista aikaan aamulla. Jälleen oli käytettävissäni yksi täydellinen päivä paratiisissa. Vaellellessani veden reunaa pitkin hiekka tuntui mukavasti litisevän varpaitteni välissä. Muistin lapsuuteni leikit. Harvoin mieleeni tulvii mitään lapsuudestani, joten oli hyvin miellyttävää kokea tällaisia tunteita. Kuljeskelin rantaa pitkin varmaankin parin tunnin ajan. Sitten päätin hyvin spontaanisti kääntyä ja suunnata kulkuni kohti kaupunkia nähdäkseni millaista elämä siellä oli.
Lähestyessäsi kaupunkia huomasin erään kadun kulmassa aivan edessäni metafyysisiä kirjoja myyvän kaupan kyltin - aivan kuin minut olisi johdatettu siihen. Nainen seisoi tiskin takana astuessani sisään. Hän näytti juuri saaneen kirjalähetyksen ja oli syventynyt järjestelemään niitä hyllyyn. Hän ei tervehtinyt, mutta se ei suinkaan ollut epäystävällisyyden ele. Hän oli vain niin keskittynyt siihen mitä oli tekemässä. Tunsin oloni huojentuneeksi, sillä halusin vain katsella ympärilleni enkä keskustella mistään. Sisäinen ääneni sanoi minulle, että kaupassa olisi jotain hyvää varattuna minulle ja aloinkin silmilläni etsiä mitä se olisi.
Olin ollut kaupassa noin viitisentoista minuutin ajan, kun takahuoneesta astui esiin pitkä tummaihoinen mies. Hän oli pukeutunut valkoiseen viittaan ja valkoisiin housuihin. Hänen hymynsä oli uskomattoman kaunis, hänen silmänsä tuikkivat ja hänen naurunsa muistutti syvää ja sointuvaa harpun ääntä. Se sai minutkin nauramaan, niin tarttuvaa se oli.
"Hei", mies sanoi. "Olen odottanut sinua."
"Minua?", kysyin ujosti. "Nyt lasket leikkiä."
"Se on aivan totta. Tule tänne." Hän elehti käsillään kävellessään hengellisiä julisteita täynnä olevan telineen luo. Seurasin häntä. Tunsin oloni epäileväksi ja samalla uteliaaksi. Nainen tiskin takana jatkoi työtään.
"Katso tänne", mies sanoi minulle. "Tässä olet sinä." Hän veti esiin julisteen, jossa enkeli makasi rannalle kaatuneena. Oloni oli täsmälleen samanlainen. Nauroin.
"Hyvin osuvaa", sanoin. "Juuri tuollaiselta minusta on tuntunut viime aikoina."
"Katsopa tänne", mies sanoi sitten ja veti esiin toisen julisteen. "Näin sinun täytyy toimia."
Toinen juliste esitti miespuolista enkeliä, joka lensi yhdessä naisenkelin kanssa. He pitivät toisistaan tiukasti kiinni ja kohosivat kohti taivasta. Katsoin sitä ja ajattelin Patrickia. Piti paikkansa, että Patrick ja minä olimme lakanneet työskentelemästä yhdessä eikä meillä ollut myöskään enää hauskaa yhdessä puhumattakaan siitä alaspäin johtavasta syöksykierteestä, joka oli nielaissut meidät ja kulutti energiavarastojamme. Katsoin noita julisteita ja tuota kaunista miestä ja tunsin sisälläni voimakkaan lämpimän ailahduksen, johon sisältyi syvä huojentuneisuuden tunne.
"Muista tanssia", hän sanoi ja keinutti itseään. "Palaan takaisin." Sitten hän kääntyi ja käveli takahuoneeseen.
Katsoin kuinka hän katosi verhon taakse. Seisoin siinä pidellen käsissäni noita kahta julistetta; katsoin ensin toista ja sitten toista ja sitten käänsin taas katseeni verhoihin päin. Seisoin ja odotin, että mies ilmestyisi uudestaan eteeni.
Kuulin tiskin takana olevan naisen kysyvän: "Kuinka voin auttaa?"
Säpsähdin ja käännyin ympäri. Olin päästäni pyörällä ja se varmasti näkyi ulospäinkin. "Voi ei tarvitse. Takahuoneessa oleva mies jo palvelee minua."
Nainen katsoi minua hassunkurinen ilme kasvoillaan. "Mies? Mikä mies?"
"Se tummaihoinen valkoisiin pukeutunut mies, joka on täällä töissä."
"Ei meillä ole töissä ketään sellaista henkilöä!"
"Kyllä täällä on sellainen", sanoin. "Hän meni juuri äsken takahuoneeseen."
Nainen nousi seisomaan tiskinsä takana ja lähti kulkemaan huoneen poikki. "Kuka siellä olisi? Täällä ei työskentele ketään muita kuin minä. Haloo - onko siellä ketään?" Näin hän huhuili verhojen taakse vetäen ne samalla syrjään.
Nainen katosi hetkeksi takahuoneeseen, tuli sitten takaisin ja katsoi minua kasvoillaan hyvin omituinen ilme. "Siellä ei ole ketään. Täällä olen vain minä."
Olin kuin puulla päähän lyöty. "Ettekö sitten nähneet kuinka me äsken keskustelimme tässä?", kysyin naiselta.
"En", hän sanoi ja katsoi minua alkaen ilmiselvästi hermostua.
Tuijotin julisteita. Ne kuvasivat enkeleitä. Muistin miehen yllä olleen kimaltelevan viitan sekä hänen säteilynsä. Katsoin hämmentynyttä naista tiskin takana ja yhtäkkiä ymmärsin. Mies oli varmastikin enkeli. Hänen on täytynyt olla! Oikea enkeli… ja hän kertoi minulle kuinka saisin suojausta ja voisin palauttaa elämääni tasapainon. Hän auttoi minua - ja sitähän enkelit tekevät.
Saatoin vielä kuulla hänen naurunsa soivan korvissani. Tunsin rauhan virtaavan kaikkialle kehooni. Katsoin kaupassa olevaa naista ja hymyilin. "Ei sillä ole väliä. Älkää olko huolissanne. Takahuoneessa ei ole ketään."
Seisoin edelleen paikallani pitäen käsissäni noita kahta julistetta, joista toisessa enkeli makasi maahan kaatuneena rannalla. Nauroin. Se piti niin hyvin paikkansa minun kohdallani. Toisessa julisteessa oli kaksi enkeliä, jotka olivat liittyneet yhteen. Siinä oli viesti. Minun täytyisi liittyä yhteen Patrickin kanssa. Meidän täytyisi taas työskennellä yhdessä ja jakaa aikamme toistemme kanssa aivan niin kuin nuo kaksi enkeliä tuossa toisessa julisteessa.