AURINGON TARINA

Olipa kerran olento, joka asui auringossa. Tuo olento oli kylmissään ja etsi lämpöä. Se sanoi: "Kaikkialla ympärilläni aistin maailman lämmön, mutta silti tunnen itseni aivan kylmäksi." Se jatkoi kulkuaan ja etsi etsimistään lämpöä itseensä. Joka puolella sen ympärillä säteili valo - puhtaana ja kauniina. Kuitenkin kaikkien noiden säteiden keskellä tuo olento tunsi olevansa yksin, kylmissään ja eristäytyneenä muista. Se alkoi pikku hiljaa väsyä etsimiseen ja katsoessaan sisälleen näki siellä vain tyhjyyttä ja surullisuutta. Siellä ei loistanut mikään; siellä ei ollut edes tunteita.

"Astu sisälle tuohon tyhjyyteen", olento kuuli yhtäkkiä äänen sanovan.

Se vastasi: "Olen jo ollut siellä. Löysin vain tuskaa. En halua kokea sitä enempää."

Kului miljoonia vuosia. Tuona aikana yksinäinen olento sai monenlaisia kokemuksia - sekä hyviä että huonoja. Mutta yhteistä niille kaikille oli suru. Eräänä päivänä tuo olento kohtasi toisen olennon, joka loisti. Hän mietti itsekseen kuinka sellainen ylipäätään oli mahdollista.

Sädehtivä olento sanoi Yksinäiselle: "Minä olen vain heijastus sinusta."

Yksinäinen vastasi: "Ei se ole mahdollista - katso nyt millaiselta näytät. Minä en ole ollenkaan samanlainen."

Silloin Sädehtivä olento kysyi: "Mistä tämä valo tulee?"

Yksinäinen vastasi: "Juuri sitä olen etsinyt kaikkialta enkä ole vielä löytänyt sen alkulähdettä."

"Siihen on olemassa syy", Sädehtivä olento vastasi... "sillä juuri sinä itse olet tuon valon lähde."

Yksinäinen olento tunsi olevansa onnellinen kuullessaan nuo sanat, mutta oli aivan varma, että Sädehtivä olento oli erehtynyt.

"Helppohan sinun on sanoa, koska olet jo löytänyt onnen", yksinäinen huudahti.

"Milloinka lopetat etsimisen?" kysyi Sädehtivä olento.

"Nyt olen valmis siihen", vastasi Yksinäinen.

"Mene siis juuri nyt kärsimystesi syvimmille juurille niiden hiljaisimpaan paikkaan. Katso mitä löydät ja kerro sitten minullekin."

Yksinäinen istui hiljaa hetken ajan. Tuossa sisällään vallitsevassa suunnattomassa tyhjyydessä se tunsi hehkuvan pienen liekin.

"Sinä olet tuo rakkaus", Sädehtivä olento sanoi Yksinäiselle.

Yksinäinen ei enää tuntenut olevansa aivan yhtä yksin. Se tunsi luoneensa yhteyden johonkin suurempaan.

"Kuinka voin pitää kiinni tästä lämmöstä, jonka löysin?", se kysyi.

"Et voi pitää siitä kiinni, koska sinä olet sen liekin lähde", Sädehtivä olento vastasi.

"Mene kokonaan sisälle siihen, joka jo olet ja katso kenet löydät."

Tuona hetkenä - tuijottaessaan Sädehtivän olennon silmiin, Yksinäinen ystävämme näki heijastuksen miljoonista tähdistä. Hänen sisäinen tyhjyytensä täyttyi liekehtivästä tulesta. Yhtäkkiä se tajusi, kuka Aurinko oli. Se ei ollut kukaan muu kuin hän itse.

Itsensä tunnistaminen toi mukanaan lämpöä. Ja tuossa lämmössä oli säteilyä… ja siinä rakkautta.

Näin Aurinko oli ymmärtänyt kuka se oli. Tuon hetken jälkeen sen eteen tuli kylmiä ja viileitä päiviä, joitakin hyvin säteileviä ja joitakin todella kuumia, mutta se ei enää koskaan unohtanut mitä oli löytänyt eikä tullut ulos alkulähteestään.

MICHAEL MAGAZINE

Aaron Christeaan Kesäkuu 1999

[ Takaisin ]