Eräs kaikkein yleisimmistä väitteistä, joita kuulen päämääriään vastustavilta ihmisiltä on: "En voi valita sitä mitä haluan, koska minulla ei ole siihen varaa." Ihmiset ovat oikein hyviä luomaan pelokkaasti tilanteita, joita he eivät halua ja sitten antamaan "luomustensa" pitää heitä vankinaan.

Marvinin toive oli tulla kirjailijaksi, mutta hän valitsi sen sijaan liike-elämän tarjoaman ammatin lankonsa vakuutuksia myyvässä yrityksessä. On tarpeetonta sanoa, että Marvin oli tyytymätön huolimatta siitä, että liiketoiminta oli hyvin kannattavaa. Hän oli mukana kymmenen vuoden ajan, vaikka turhautui vuosi vuodelta entistä enemmän.

Lopulta Marvin saavutti pisteen, jossa hän alkoi vihata töihinlähtöä. Silloin hän varasi minulta ajan.

Keskustelumme aikana Marvin kertoi tuntevansa syyllisyyttä, koska halusi lähteä yhtiöstä, vaikka se oli taloudellisesti menestyvä. Hän tunsi myös syyllisyyttä, koska hänen lankonsa oli hänestä riippuvainen ja hänen lähtönsä loukkaisi hänen sisartaan. Hän uskoi, että jos hän jättäisi yhtiön, he joutuisivat taloudellisti perikatoon eikä hän halunnut kohdata sellaista tulevaisuudennäkymää.

Helpottaakseen syyllisyyttään hän ylikompensoi tilannetta työskentelemällä entistä enemmän, joka ainoastaan hautasi hänet aina vain syvemmälle työhönsä. Kun Marvin tuli vastaanotolleni hän oli velvollisuuksien vyöryn murtama ja tunsi olevansa pahasti ansassa. Eikä mikään ihme. Hänen päänsä ja sydämensä olivat täydellisesti sotajalalla keskenään ja hänen valintansa olivat ristiriidassa hänen toiveidensa kanssa.

"Marvin, sinun valintasi eivät tue unelmaasi millään tavoin. Ne tukevat kyllä lankosi unelmaa ja niitä ruokkivat vain pelkosi. Voidaksesi luoda sitä mitä haluat sinun täytyy vastata oman sydämesi kutsuun, ei hänen."

Marvin ei pystynyt hyväksymään tätä. "Jos teen sitä mitä rakastan, järkytän sisartani ja sysään lankoni ulos liike-elämästä ja hän joutuu vararikkoon."

Minä en nähnyt samaa tulevaisuudenkuvaa eikä minusta tuntunut, että hänen perheensä olisi ollut läheskään niin riippuvainen hänestä kuin hän oli valinnut uskovansa. Yritin kertoa hänelle, että hän yliarvioi omaa tärkeyttään ja aliarvioi sekä oman perheensä että itsensä joustavuutta ansaita elantoa luovin keinoin, mutta hän keskeytti minut heti.

"Sinä et tiedä mistä puhut. Et tunne sisartani. He eivät selviäsi mitenkään ilman minua, joten kuinka minulla voisi olla yhtään rauhallista hetkeä kirjoittaa?"

Marvin ei ilmiselvästi pystynyt näkemään mitään muuta mahdollisuutta kuin sen, että hän pitäisi tiukasti kiinni peloistaan. Hän tunsi olonsa yhtä surkeaksi kuin tullessaan huolimatta yrityksistäni vakuuttaa häntä siitä, että hänellä oli vaihtoehtoja, jotka eivät loukkaisi ketään.

Puolentoista vuoden kuluttua Marvin tuli uudestaan vastaanotolleni ja tällä kertaa hän oli raivoissaan. Kävi ilmi, että hänen sisarensa ja lankonsa olivat yllättäen ilmoittaneet hänelle suunnitelmistaan muuttaa Montanaan kesän lopulla. He eivät kuitenkaan olleet ottaneet häntä mukaan päätöksentekoon.

Marvin kertoi minulle: "He sanoivat, että minä näytin olevan niin keskittynyt työhöni, että he uskoivat ettei asia merkitsisi minulle mitään."

Halusin hymyillä, mutta en tehnyt sitä. "Marvin, sinun pitäisi nyt olla innoissasi", minä sanoin. "Nyt voit päästä toteuttamaan unelmiasi."

Mutta Marvin ei ollut haltioissaan. Hän oli liian järkyttynyt kaikista niistä vuosista, joita hän oli tuhlannut yrittämällä huolehtia perheestään. Totuus oli, että heidän onnellisuudellaan ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan eikä hän ollut vastuussa sukulaisistaan vaikka uskoikin niin. Mutta hän oli vakavasti laiminlyönyt vastuuta itseään kohtaan ja tämä oli todellinen syy hänen suuttumukselleen.

Marvin ja hänen lankonsa päättivät myydä yrityksen ja jakaa tuoton. Sillä välin Marvin oli ottanut vastaan työpaikan ei-kaupallisesta lehdessä ja alkanut kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Hän oli saanut säästöön sievoisen summan vuosien varrella, joka oli lisänä hänen nyt huomattavasti pienemmille tuloilleen. Vastahakoisesti hän myönsi olevansa onnellisempi ilman tuota työtä, vaikka oli yhä kuohuksissaan lankonsa välinpitämättömyydestä niitä uhrauksia kohtaan, joita hän oli tehnyt heidän liikeyritykselleen. Ehdotin terapiaa, jossa hän voisi käydä läpi suuttumustaan ja hän suostui siihen.

Vuotta myöhemmin kuulin Marvinista jälleen. Tällä kertaa hän kertoi minulle, että oli käsikirjoituskurssilla ja oli saanut silloin tällöin myydyksi muutamia radiokuunnelmia. Kun kysyin häneltä, tunsiko hän oloaan lankonsa suhteen yhtään paremmaksi nyt, hän sanoi: "Se on mennyttä aikaa. Nautin nykyään niin paljon elämästäni, että olen päättänyt luovuttaa koko asian."

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Ote kirjasta "TOTEUTA SYDÄMESI TOIVEET", Copyright © Sonia Choquette 1997.Tekstin kopioiminen muuhun kuin omaan tarkoitukseen on kielletty.

[ Pääsivu ] [ E-mail ]