MUISTIKUVIANI KUOLEMASTA

Vietin lapsuuteni eteläisessä Ohiossa pienessä ränsistyneessä kaupungissa. Elämäni poikkesi vain hieman siitä köyhyydestä, jonka perheeni oli tuonut mukanaan Amerikkaan ja josta he eivät koskaan täysin päässeet eroon. Olin kuusi ensimmäistä ikävuottani perheemme ainut lapsi. Isäni oli tehnyt kovaa fyysistä työtä lapsesta saakka, mutta vahvasta olemuksestaan huolimatta hän oli aina minua kohtaan hyvin lempeä. Minun on täytynyt olla hänelle pettymys, sillä olin hiljainen ja sairaalloinen lapsi, joka syntyi hänen vahvatekoiseen työläissukuunsa, joka oli täynnä hiilikaivosmiehiä.

Meillä oli vain vähän rahaa huvituksiin, mutta isäni nautti voidessaan viedä minut aina tilaisuuden tullen kalaan pienen Miami-joen kapeille ja mutaisille rannoille. Viivyimme retkillämme hyvin myöhään; siellä istuimme kumartuneina rottinkisten ongenvapojemme ylle lyhdyn lamppujen hämyisessä valossa. Yhdellä noista retkistämme minun ollessani suunnilleen viiden vuoden ikäinen, putosin veteen ja miltei hukuin.

Tuon yön muista tapahtumista minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Tapahtumat etenivät seuraavasti: Tavallisesti etsimme syöttejä joen reunoilla olevalta rämeiseltä alueelta. Isäni katkoi oksia ja kuljetti ne joen pehmeään rantaan. Sitten asetimme ongenvapamme näiden tukien päälle, otimme rennon asennon ja tarkkailimme kuinka nuo pienet punavalkoiset korkkisatelliitit ratsastivat joen synkkien aaltojen harjoilla. Nämä rituaalit muistan hyvin, sillä ne kuuluivat erottamattomana osana lapsuusvuosiini. Istuimme joen rannalla huopien päällä vieressämme paloöljylyhty. Tutkin usein joen rantoja tai metsänreunojen maastoa ja jätin kalastusvälineeni äitini huomaan. Saatoin myös istua ja tuijotella haaveksivasti veteen kuunnellen yön jännittäviä ääniä. Onnettomuusiltana isäni päätti lähteä hetkeksi kalastamaan moottoritien yli kulkevan sillan alle. Yritin seurata häntä. Rannalla oli paljon hiekkasärkkiä, jotka ylitin sokeasti yrittäessäni pysyä isäni perässä.

Ennen kuin huomasinkaan olin kompastunut ja syöksyin mustaan jokeen. Kamppailin vain lyhyen hetken ajan, sillä veden voimakas virtaus turrutti minut hyvin nopeasti. Joka kerta haukkoessani henkeä keuhkoni tukkeutuivat lisää. Tuolloin kokemaani hätää en koskaan unohda. Sitten syöksyin rajulla vauhdilla pimeyteen, jossa pelkoni ja hätäni yhtäkkiä katosivat. Hetkessä olin pimeyden ulkopuolella ja katsoin alas jokeen ylhäältä: veden pinta hehkui volframilyhtyjemme valossa ja isäni oli kurottautunut joen reunan yli yrittäen tavoittaa minua. Hän muistaa työntäneensä kätensä veteen ja vetäneensä minut ylös hyvin nopeasti. Itse taas muistan tapahtumien hidastuneen; olin ikään kuin ajan ulkopuolella. Pystyin näkemään hyvin kauas ja, totta puhuen, en ollut ollenkaan kiinnostunut isästäni enkä siitä kuinka minun tulisi käymään. Kaikki näytti tapahtuvan jossain hyvin kaukana. Sen sijaan olin täysin lumoutunut eteeni avautuvasta lintuperspektiivinäköalasta, jossa joki katosi hitaasti kaukaisuuteen sekä viimeisistä eteeni avautuvista näkymistä auringosta horisontin yllä. Mutta parhaiten muistan "kaikuna toistuvan" hiljaisuuden, jonka sisältä näytti kaikki kohoavan. Minusta nousi myös jotain ja sen avulla näin, että olin osa tuota kokonaisuutta. Kaikki kohisi hiljaisuutta. Sen läpi loistivat tähdet ja joki virtasi. Sitten vajosin pois - näkymät ja äänet katosivat ja löysin sisältäni tuon rauhan.

Sinkouduin hiljaisuuteen niin syvälle etten pystynyt ajattelemaan enkä toimimaan. Hetken ajan vain lepäsin siinä, kaiken ulkopuolella. Yhdistyin tuohon äänettömään tyhjyyteen enkä tiedostanut enää omaa mieltäni tai sitä olinko vielä hengissä. Kuitenkaan tuo tila ei ollut epämiellyttävä; oloni oli rauhallinen ja kaikkien mahdollisuuksien ja toiveiden tavoittamattomissa. Jonkin ajan kuluttua - vaikkakaan minulla ei ollut mitään käsitystä ajasta - aloin liikkua. Aloin pehmeästi kieppua ympäri. Huomasin esittäväni hidasta piruettia tuossa hiljaisuudessa. Ja sitten alkoi sarastaa valo, kaukana ja yläpuolellani. Kun käännyin, aloin nousta sitä kohti. Myöhemmin pyrin palauttamaan mieleeni tuon nousun monin eri tavoin, mutta useimmiten vertasin sitä pyöriviin tikkaisiin, jonka puolat johtivat minua kohti uskomattoman säteilevää valoa. Minusta tuntui siltä kuin hiljaisuus ja tyhjyys kietoutuisivat itsensä ympärille tehden tilaa valolle. Tässä kaikki mitä minulle tapahtui - valo ja hiljaisuus, molemmat tekivät tietä toisilleen. Valo ei kuitenkaan korvannut hiljaisuutta. Pikemminkin tapahtui niin, että hiljaisuus toimi alkukohtuna, josta jopa itse valo kohosi ylöspäin. Liike jonka tunsin oli hiljaisuus, joka synnytti valoa. Jo silloin tunnistin sen elämän tanssiksi.

Mitä lähemmäksi tuota kirkasta valoa tulin, sitä enemmän se paljasti omasta olemuksestaan, jonka tunsin rakkautena. Se sulki kaiken syliinsä hellästi hoivaten ja ymmärtäen. Tuon valon loisteessa kuva omasta itsestäni ikään kuin "paloi pois". En ollut lapsi; olin valo, joka ymmärsi itsensä valon peilin heijastuksena. Kaikki tuosta valosta pulppuava elämä oli loistavaa ja pyhää aivan kuten olivat kaikki sen sisällä leiskuvat luovuuden tulet. Kokemus on kaikkien näiden vuosien aikana ollut yhtä vahvana mielessäni, mutta samalla sen kuvaaminen on ollut mahdoton tehtävä. Voin vain todeta hyvin lyhyesti, että tuijotin valoon ja löysin itseni. Kaipasin saada jäädä tuon valon syleilyyn. Ja sitten isäni kurkotti käsivartensa jokeen ja veti minut ylös. Voimakkaan sysäyksen seurauksena elämäni tiivistyi jälleen pienen pieneksi, hauraaksi hahmoksi ja olin taas yksin ja peloissani; keuhkojani poltti ja sydämeni hakkasi vimmatusti.

Tuon lyhytkestoisen kuoleman jälkeen en halunnut muuta kuin vain olla yksin. Elämä, jota minun oli tarkoitus elää, ei kiinnostanut minua. Kapinoin monta vuotta kaikkia sellaisia yrityksiä vastaan, joissa minua kehotettiin osallistumaan elämän välttämättömiin velvoitteisiin. Useimmiten olin aivan hiljaa ja eristäydyin itsepäisesti ulkomaailmasta. Halusin epätoivoisesti palata takaisin tuohon valoon ja lakkaamatta surin sitä, että minut oli riistetty sieltä. Mutta vaikka kuinka yritin, en löytänyt sinne tietä takaisin. Tämän kokemukseni jälkivaikutus oli se, että tunsin olevani eksyksissä ja kykenemätön palaamaan valoon. Koin jatkuvasti olevani syrjässä muusta elämästä tuon lähtemättömän muistikuvani vuoksi.

Hyvin hitaasti aloin kiinnittyä elämään takaisin. Kestettyäni monta vuotta pienen kuolemani jälkiseurauksia, joihin kuului lukuisia kestokykyäni hipovia mielenmyllerryksiä, aloin haluta takaisin siihen elämään, jota näytin jatkuvasti tutkivan ulkopuolisena. Hieman ennen teini-ikää heittäydyin taitamattomin ja kömpelöin ottein mukaan elämän myllerrykseen ja nautintoihin. Pyrin elämään yhtä yksinkertaisesti ja aineellisesti kuin ikäiseni ja viehättymään samoista asioista ja haaveista kuin he. Valon takaa löysin monia houkuttelevia näkymiä ja toiveita, joiden olemassaoloa en ollut siihen saakka ollenkaan havainnut. Maailma lupasi omat palkkionsa ja piti sisällään omaa salattua lumousvoimaansa, jota kohti aloin kulkea. Tällaisia pyrkimyksiä kaikki ymmärsivät toisin kuin niitä, jotka liittyivät kaipuuseeni valoon.

Kopiointi ainoastaan omaan käyttöön sallittu. Copyright © Robert Boldman 1999.

[ Takaisin ]